Vielä viikonlopun sairaalareissusta:
Olin siis todella huonossa kunnossa vielä koko sairaalassaoloajan (24 t) sekä kotiuttamista seuranneen päivän.
Jouduin antamaan sairaalassa illan mittaan viisi peräkkäistä haastattelua vointiani koskien ja osassa haastattelutilanteita oli vielä useampi henkilö läsnä. Oli aika raskasta kun täytyi suorittaa väsyneenä ja muistihäiriöisenä viisi kertaa peräkkäin tuota muistinkaivelua koettaen varmistua siitä, että kykenisi muistamaan edes ne olennaisimmat oireet. Onneksi olin keksinyt kirjoittaa oireeni kotona lapulle. Kun tuntui siltä, ettei muisti enää pelaa, saatoin rätkäistä lääkärille/opiskelijalle lapun kouraan.
Onnistuin saamaan lopulta ihan konkreettisen black out- kohtauksenkin. Kun yksi nuori lääketieteen opiskelija kysyi, oleko nukkunut hyvin viime aikoina, muistin, että oli ollut ongelmia nukkumisen kanssa, mutten pystynyt kertomaan asiaa. Jouduin aloittamaan kolme kertaa alusta, koska aina samassa kohtaa muistelemista putosin totaaliseen tyhjiöön, en kerta kaikkiaan pystynyt jatkamaan kertomusta, koska muistiratani vain katkesi, ei siellä ollut enää yhtään mitään. Pystyin kertomaan, että minun piti aloittaa kuluneella viikolla kronoterapia, jossa käyn joka päivä 2 tuntia myöhemmin nukkumaan ja herään seuraavana päivänä 2 tuntia myöhemmin, jotta saisin vuorokausirytmiäni siirrettyä, mutta se ei ole onnistunut, koska ..... ja tässä se aivotoiminta aina lakkasi.
Lopulta osasin pukea asian sanoiksi ja samalla oivalsin itsekin, mistä oli kyse: olin herännyt kronoterapiasta huolimatta joka päivä klo 12 saamatta enää unta ja syynä oli todennäköisesti se, että uudessa makuuhuoneessani on tolkuttoman valoisaa johtuen kevään etenemisestä ja siitä, ettei makuuhuoneessani ole verhoja!!
Mutta kun ihminen on perusdementoitunut sekä vielä sen päälle lisäväsynyt johtuen univelasta ei hänelle juolahda mieleen, että univelka saattaa liittyä kevään etenemiseen ja tilanne olisi hoidettavissa varsin yksinkertaisesti peittämällä ikkuna esim. jätesäkillä.
Voihan olla, että viikon mittaan kertyneen univelan aiheuttama stressi sai aikaan nuo rintakivutkin.
Seuraavana aamuna tuli taas uusi lääkäri haastattelemaan. Hän oli ainoa, joka esitteli itsensä. Ei hän toki nimeään kertonut, mutta esitteli itsensä kuitenkin sisätautilääkäriksi. Edelliset olivat esitelleet itsensä vain lääkäreiksi. Oli aamupäivä, joten yritin vielä torkkua univelkaa pois (koska reipasotteinen virolainen mieshoitaja oli herättänyt minut jo kello kahdeksan käskemällä peseytyä ja harjata hampaat, koska aamiainen oli kuulema tulossa). Sisätautilääkäri aloitti haastattelun kysymällä miksi minulla oli kuulosuojaimet päässä. Kerroin hänelle olevani aistiyliherkkä ja että ilmastoinnin kohina häiristi minua. Sen jälkeen lääkäri kysyi, pidänkö kuulosuojaimia sen vuoksi, etten kuulisi ääniä. Kysyin, mitä hän tarkoittaa "äänten kuulemisella". Lääkäri täsmensi, että pidänkö kuulokkeita sen vuoksi, etten kuulisi harhoja!! Se oli melko hämmentävää, mutten silti malttanut vastata, että uskon, että jos kuulisin harhoja, ei kuulokkeet voisi mitenkään estää minua kuulemasta niitä. En tiedä, oliko vastaus sosiaalinen itsemurha, mutten malttanut mitenkään olla tarttumatta kyseiseen typeryyteen.
Tiedä sitten, oliko kyseessä kuulosuojaimet vaiko jokin muu seikka, mutta sisätautilääkäri sanoi haastattelun päätteeksi, että seuraavana onkin sitten vuorossa psykiatrin konsultaatio!! (Siitä huolimatta, että olin todennut hänelle, etten ole masentunut) Kohta sen jälkeen tulikin sairaanhoitaja mittaamaan seisontaverenpainetta eli ortostaattista verenpainetta. Mielessäni pyöri kauhuskenariot siitä, kuinka minua talutettaisiin kohta kohti psykiatrista osastoa, jossa minut pumpattaisin täyteen psyykenlääkkeitä oletettujen "äänten kuulemisen" vuoksi.
Sairaanhoitaja kysyi, onko minulla ollut aikaisemmin korkeaa verenpainetta... Ei siis ilmennyt tässä mittauksessa ortostaattista verenpainett, joka olisi ilmeisesti voinut "todistaa" väsymykseni. Ei sen puoleen, että sillä olisi ollut merkitystäkään, koska minun oli silti vaikea pysyä pystyssä mittauksessa vaadittu aika, vaikka verenpaineeni ei siis ollut ilmeisesti ollenkaan liian alhainen.
Mieheni kertoi myöhemmin, että sisätautilääkäri oli soittanut hänelle ja kertonut olevansa huolissaan minusta. Mielestäni hänen kyllä kuuluikin olla minusta huolissaan, koska olin kertonut hänelle, etten ole jaksanut kävellä moneen kuukauteen postilaatikolle, enkä ole jaksanut käydä viime aikoina edes suihkussa. Mutta pointti olikin se, ettei sisätautilääkäri ollut ollenkaan huolissaan em. seikoista, vaan hän oli ollut huolissaan siitä, että tuntisin itseni ehkä
yksinäiseksi.
Mieheni oli vastannut, että pidän yksinäisyydestä. (Jälleen uusi potentiaalinen syy epäillä mielenterveyttäni, sillä eihän kukaan psyykkisesti normaali ihminen tietenkään voi pitää yksinäisyydestä.
) En päässytkään psykiatrin konsultaatioon, mutta paikalle marssi kaksi psykiatrista sairaanhoitajaa, jotka tapittivat minua herkeämättä koko haastattelun ajan hyvin vakavan näköisinä. Totesivat kuitenkin haastattelun päätteeksi, että voin lähteä saman tien kotiin.
Neurologia en siis päässyt tapaamaan, koska minulla ei ollut kuulema mitään kiireellistä terveysongelmaa.
Ja sainhan minä myös sen luulotauti/laiskuusdiagnoosinkin kun minut ulos kirjannut sairaanhoitaja totesi tietävällä äänellä, "Rouva hyvä,
jaksatte kyllä kävellä!". (Saattoipa vielä katsoa minuun merkitsevästi, mutta assina en onneksi noteeraa sellaisia asioita.)
Psykiatriset sairaanhoitajat kyselivät, enkö ole masentunut. Luulen, että huumori on asia, joka selittää pitkälti sen, että niin ei ole asianlaita. Huumori ja taistelutahto. Taistelutahtoni katoaa todennäköisesti vasta haudassa.
P.S.
On se vaan merkillistä, että kun kerroin kolmelle lääkärille ja kolmelle lääketieteen opiskelijalle kärsiväni kaikista mahdollisista aistiyliherkkyyksistä, yhdellekään heistä ei tullut mieleen kysyä, olenko mahdollisesti autismin kirjolla.
